Iltapalaa

En tiedä onko loogista aloittaa aterioiden listaaminen päivän lopusta päin, mutta näin aion nyt tehdä. Aamupalakin ansaitsee aikanaan oman tekstinsä, etenkin kun se on aamusta toiseen lähes samansisältöinen. Iltapalassa oli ennen enemmän variaatiota, mutta nyt olen jumittanut tähän seokseen, jonka kohta tarkemmin esittelen.

Pidän tekstini tänään lyhyenä, koska Miehenalku (ja ehkä Mieskin) odottelee jo äitiä nukkumaan. Onneksi on soiva mobiili pinnasängyn yllä ja tiskivuori keittiössä, joten miespuoliset perheenjäsenet saavat itsensä viihtymään mammaa odotellessa. 

Viisaat(?) miehet ovat joskus sanoneet, ettei nestemäisiä kaloreita tulisi nauttia. Yhtenä syynä lienee ravinnon turhan nopea imeytyminen, kaiken ollessa jo valmiiksi pilkottua, jolloin kropalle ei jää paljoa sulateltavaa. Puolustuksekseni voin kai sanoa, ettei minun iltapirtelöni ole sieltä litkuimmasta päästä. Pillillä imien posket saavat hyvää treeniä ja pääsen jyvälle siitä, millaisen taidon Miehenalku hallitsee hankkiessaan lähestulkoon kaiken ravintonsa imemällä. Tällä viikolla hän on kuitenkin päässyt ensi kertaa kiinni muun perheen ruokailutottumuksiin, kun olemme esitelleet pojalle yhden peruselintarvikkeistamme: bataatin. Mutta sen pidemmittä puheitta:

Kookosmamman iltapalapirtelöinen

1 dl punaherukoita (jäiset käyvät hyvin)

1 dl mustaherukoita (pakkasesta löytyy näitäkin)

1 pieni banaani (mieluiten kuorittuna)

1 rkl kookoshiutaleita

1-2 rkl pellavarouhetta

1 mitallinen heraproteiinia

(loraus kookosmaitoa)

vettä

Heitä jäiset marjat veden kanssa tehosekoittimeen ja kone pyörimään. Lisää loput ainesosat, vettä tarpeen mukaan ja sekoita sopivaksi katsomasi aika. Myös veden määrää tulee säätää sen mukaan, miten juoksevan lopputuloksen haluaa. Pellava ja hera tekevät pirtelöstä paksumpaa, jonka lisäksi hera tuo pirtelöön kuohkeutta ja rakennetta. Tällä pärjää hyvin yön yli!

Viikonloppuherkuttelua

Meille on Miehen kanssa tullut tavaksi syödä perjantain päivälliseksi tacoja, joten viikonloppu alkoi taas niillä. Täytteeksi paistamme jauhelihaa ja silppuamme salaattia, kurkkua ja paprikaa. Salsakastikkeita on moneen makuun, mutta medium sopii meille molemmille joten sillä mennään. Maissi, ja vieläpä tässä muodossaan, ei ehkä ole sitä kaikkein kivikautisinta ravintoa, mutta meidän ruokavaliossamme toimii silloin tällöin. Gluteenittomuus pitää silti, mikä on pääasia. Voisin lähiaikoina naputella tarkemman selostuksen siitä, mitä me oikein syömme ja miksi.

Lauantaina herkuttelu jatkui hampurilaisilla – nam! Emme olleet niitä pitkiin aikoihin tehneet, joten olimme innoissamme. Koska Mies oli vastuussa hampurilaispihvien tekemisestä, en jaa tässä tuota ohjetta, vaan keskityn sämpylöihin. Pihvit saa kuitenkin lätysteltyä kasaan melko yksinkertaisesti jauhelihaa, munia ja mausteita sekoitellen. Älkää silti huolestuko, sillä aion vielä palata asiaan pihvien / lihapullien muodossa, jolloin saatte ohjeenkin. Reseptiä täytyy vielä hieman hioa. Mutta se leipäpuoli.

Vähähiilihydraattiseen siirryttyämme jätimme leivät pois ruokavaliosta, kunnes löysimme ihanan mantelileipien ohjeen (alkuperäinen resepti löytyy täältä). Kovin usein tätä herkkua ei tule tehtyä (alkuun ehkä useammin), mutta silloin tällöin tämä toimii hyvänä aamu- /iltapalana tai esimerkiksi hampurilaisissa. Nämä leivät pitävät nälkää vehnä- tai ruisleipiä paremmin. Leivän päällä, tai välissä, maistuu hyvin esimerkiksi paistettu kananmuna ja tuorekurkku. Ja voita väliin tietenkin!
Tässä omaan käyttöön muokattu ohje:

Mantelileivät (8-10 kpl)

4 munaa

5 rkl turkkilaista jogurttia

4 tl psylliumia

4 tl leivinjauhetta

3 dl mantelijauhoa

(2 rkl seesaminsiemeniä)

150 g juustoraastetta

Sekoita munat, jogurtti ja juustoraaste keskenään. Kuivat aineet sekoitetaan myös omassa kulhossa ja lisätään sen jälkeen muna-jogurtti-juustoraaste seokseen. Taikinan kannattaa alkaa hetken aikaa turvota, jonka jälkeen taikinasta muotoillaan haluttu määrä "sämpylöitä" leivinpaperille. Taikina voi olla aika tarttuvaa, joten kannattaa huuhdella käsiä kylmällä vedellä vähän väliä. Leivät paistetaan uunissa 200-225 asteessa, kunnes ovat kauniin kullanruskeita. Kannattaa olla tarkkana, koska kypsyvät melko nopeasti. Olen säilyttänyt valmiita leipiä jääkaapissa ja lämmittänyt esim. uunissa tai pannulla ennen syöntiä. Voivat toki maistua jollekulle kylminäkin.

Leivon aina vähän näppituntumalla, joten mm.  juuston ja jogurtin määrä vaihtelee leivontakertojen välillä. Tällä kertaa laitoin ehkä vähän liikaa jogurttia suhteessa jauhoihin, joten sämpylöistäni tuli melko litteitä. En siis noudattanut yllä olevaa ohjetta kirjaimellisesti. Ajoivat silti hyvin asiansa.

Kohtaamisia

Asumme pienehköllä paikkakunnalla Kanta-Hämeessä, jonne muutimme kesällä 2013 – pari kuukautta ennen Miehenalun syntymää. Oli melko puhdasta sattumaa, että löysimme ihannetalomme juuri täältä, koska paikka oli meille ennestään vieras emmekä muuttaessamme tunteneet täältä ketään. Olemme kuitenkin viihtyneet hyvin, joten ostopäätös oli oikea ja eiköhän sitä tuttavapiiriäkin ajan mittaan synny. Lähinaapurit sentään tulivat tutuiksi jo odotusaikana.

Olen viimeisen parin kuukauden sisällä innostunut tekemään pitkiä kävelylenkkejä Miehenalun kanssa. Lenkit ovat oikeastaan ainoa tapa saada hänet nukkumaan päiväunia edes hieman pidempi pätkä, koska ulkona (vaunujen liikkuessa) nukutaan lähes pomminvarmasti. Samalla mamma pääsee vähän tuulettumaan ja tutustumaan paremmin uuteen elinympäristöönsä. 

Syksyn aikana olen yrittänyt etsiä vaihtelevia lenkkireittejä, jottei homma kävisi aivan puiseksi. Läheltämme lähteekin mukava soratien pätkä, jossa autoja kulkee harvemmin ja luonto on lähellä. Tällaiset maastot ovat parhaita, vaikka kaikkein mieluiten lähtisin sorateiltä metsäpoluille. Vaunut tuovat kuitenkin omat vaatimuksensa, joten tällaiset tienpätkät ja peltomaisemat ovat jo pieni voitto. Näillä ”maastolenkeillä” olen päässyt tutustumaan paikallisväestöön paremmin kuin esimerkiksi lähikaupassa vieraillessa. Haluankin kertoa nyt yhdestä vaunulenkistä, joka erityisesti jäi mieleeni.

Olin päättänyt lähteä soratieltäni jälleen uudelle pikkutielle katsomaan, josko sieltä pääsisi ympäri ja löytäisin uuden reitin kierrettäväkseni. Jonkin matkaa kuljettuani näin valkoisen hännäntupsun pomppivan edessäni. Ensiajatuksena oli, että joku oli päästänyt koiransa vapaaksi. Eläimen tapa liikkua oli kuitenkin turhan pomppivaa koiraksi. Matkaa jatkettuani kohtasin vanhemman miehen joka kysyi, oliko se minun koirani jonka perään hänen paimenkoiransa oli rynnännyt. Meillähän ei lemmikkejä ole, joten en ottanut tästä vastuuta kantaakseni. Koira oli siis lähtenyt valkohäntäpeuran perässä metsikköön ja painellut niin kauas, etteivät miehen kutsuhuudot sitä tavoittaneet. Lupasin pitää silmät ja korvat auki koiran varalta ja jatkoin matkaa. Tie osoittautui kuitenkin umpikujaksi, joten jouduin palaamaan samoja jälkiä pitkin takaisin soratielle.  

Mietin mielessäni, että olisipa hauskaa jos törmäisin matkallani tähän karkulaiseen ja saisin sen palautettua omistajalleen. Ja eipä aikaakaan, kun kyseinen luontokappale seisoi edessäni uteliaasti katsellen. Huutelin koiraa luokseni ja sain sen hihnasta kiinni. Ihmettelin itsevarmuuttani koiran kanssa, koska se oli aika suurikokoinen, eikä minulla ole juurikaan kokemusta koirista. Mies oli kuitenkin kertonut sen olevan kiltti ja tottelevainen yksilö, joten uskalsin tehdä lähempää tuttavuutta. Tullessamme takaisin sivutielle, jossa olin miehen viimeksi nähnyt, ei häntä enää löytynyt. Oli kai painellut metsään koiran perässä. Onnekseni koiran emäntä oli hälytetty apuun ja tuli pian paikalle omaansa noutamaan. Hieman jäi harmittamaan, etten enää tavoittanut tätä mukavaa miestä, koska olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä ja helpotuksensa koiran löydyttyä. Ehkäpä tiemme kohtaavat vielä.

Matka jatkui. Jonkin ajan päästä tulin taas tienristeykseen ja emmin, lähtisinkö katsastamaan kyseistä tietä vai olisiko siellä taas umpikuja vastassa. Silloin olin näkevinäni lemmikkikanin pomppivan läheiseen ojaan ja lähdin tarkistamaan asiaa. Josko taas jonkun lemmikki olisi karannut ja kaipaisi pelastusta? Jonkin aikaa ihmeteltyäni tulin siihen tulokseen, että se saattoikin olla kissa ja ajattelin jatkaa matkaa. En päässyt liikkeelle, kun lähitalon mummo tuli ihmettelemään, mitä oikein etsin hänen pihamaaltaan. Selitin jotain sekavaa kanista tai kissasta, mutta en usko hänen täysin ymmärtäneen, mitä ajoin takaa. Tajusin sentään kysyä pohtimastani tiestä ja hän neuvoikin minulle hyvän reitin, jota pitkin pääsisin kiertämään peltojen viertä/metsän poikki isolle tiellä ja takaisin kotiin. Jatkoin siis taas matkaa ja vielä kertaalleen neuvoa kysyttyäni (jo neljäs kontaktinotto paikallisiin tällä lenkillä!) löysin mummon tarkoittaman kiertotien. Sitä pitkin tulikin lenkkeiltyä useaan otteeseen – molempiin suuntiin – kunnes tiet pehmenivät sateiden myötä siinä määrin, että tulevat lenkit on jätettävä kevääseen. Pakko vielä mainita että näin (tai kiinnitin huomiota) lenkin aikana myös ennätysmäärän eläimiä – peura, koira, kani/kissa, orava ja pari hevosta.

Miksi halusin kirjoittaa tästä nyt, monta viikkoa tapahtuneen jälkeen? No, eilen vaunulenkillä ohitseni pyöräili vanhempi naishenkilö, joka tervehti iloisesti ja pysähtyi juttelemaan. Pääni löi aluksi tyhjää, mutta puheen perusteella päättelin hänet samaksi mummeliksi, joka neuvoi minulle kiertotien. Tämä uudelleenkohtaaminen oli päivää piristävä hetki. Se sai myös miettimään: miksi on niin vaikeaa jutella tuntemattomien kanssa ja miksi sitä tapahtuu niin harvoin? Ehkä se on suomalaisessa kulttuurissa sisään kirjoitettuna, ettei turhia jutella etenkään jos ei tunneta. Tai sitten olen itse vain tavallista ujompi ottamaan kontaktia tuntemattomiin ihmisiin, joita en välttämättä tule enää tapaamaan. Joka tapauksessa nämä pienet kohtaamiset tuovat hyvää mieltä ja energiaa päivään. Jatkossakin siis silmät ja korvat auki ja mieli avoinna uusiin kohtaamisiin!

Huomenna voisin kirjoitella jostain herkkuruuasta, jota on tullut viikonlopun aikana tehtyä! (Tasan kuukausi jouluaattoon!)