Kohtaamisia

Asumme pienehköllä paikkakunnalla Kanta-Hämeessä, jonne muutimme kesällä 2013 – pari kuukautta ennen Miehenalun syntymää. Oli melko puhdasta sattumaa, että löysimme ihannetalomme juuri täältä, koska paikka oli meille ennestään vieras emmekä muuttaessamme tunteneet täältä ketään. Olemme kuitenkin viihtyneet hyvin, joten ostopäätös oli oikea ja eiköhän sitä tuttavapiiriäkin ajan mittaan synny. Lähinaapurit sentään tulivat tutuiksi jo odotusaikana.

Olen viimeisen parin kuukauden sisällä innostunut tekemään pitkiä kävelylenkkejä Miehenalun kanssa. Lenkit ovat oikeastaan ainoa tapa saada hänet nukkumaan päiväunia edes hieman pidempi pätkä, koska ulkona (vaunujen liikkuessa) nukutaan lähes pomminvarmasti. Samalla mamma pääsee vähän tuulettumaan ja tutustumaan paremmin uuteen elinympäristöönsä. 

Syksyn aikana olen yrittänyt etsiä vaihtelevia lenkkireittejä, jottei homma kävisi aivan puiseksi. Läheltämme lähteekin mukava soratien pätkä, jossa autoja kulkee harvemmin ja luonto on lähellä. Tällaiset maastot ovat parhaita, vaikka kaikkein mieluiten lähtisin sorateiltä metsäpoluille. Vaunut tuovat kuitenkin omat vaatimuksensa, joten tällaiset tienpätkät ja peltomaisemat ovat jo pieni voitto. Näillä ”maastolenkeillä” olen päässyt tutustumaan paikallisväestöön paremmin kuin esimerkiksi lähikaupassa vieraillessa. Haluankin kertoa nyt yhdestä vaunulenkistä, joka erityisesti jäi mieleeni.

Olin päättänyt lähteä soratieltäni jälleen uudelle pikkutielle katsomaan, josko sieltä pääsisi ympäri ja löytäisin uuden reitin kierrettäväkseni. Jonkin matkaa kuljettuani näin valkoisen hännäntupsun pomppivan edessäni. Ensiajatuksena oli, että joku oli päästänyt koiransa vapaaksi. Eläimen tapa liikkua oli kuitenkin turhan pomppivaa koiraksi. Matkaa jatkettuani kohtasin vanhemman miehen joka kysyi, oliko se minun koirani jonka perään hänen paimenkoiransa oli rynnännyt. Meillähän ei lemmikkejä ole, joten en ottanut tästä vastuuta kantaakseni. Koira oli siis lähtenyt valkohäntäpeuran perässä metsikköön ja painellut niin kauas, etteivät miehen kutsuhuudot sitä tavoittaneet. Lupasin pitää silmät ja korvat auki koiran varalta ja jatkoin matkaa. Tie osoittautui kuitenkin umpikujaksi, joten jouduin palaamaan samoja jälkiä pitkin takaisin soratielle.  

Mietin mielessäni, että olisipa hauskaa jos törmäisin matkallani tähän karkulaiseen ja saisin sen palautettua omistajalleen. Ja eipä aikaakaan, kun kyseinen luontokappale seisoi edessäni uteliaasti katsellen. Huutelin koiraa luokseni ja sain sen hihnasta kiinni. Ihmettelin itsevarmuuttani koiran kanssa, koska se oli aika suurikokoinen, eikä minulla ole juurikaan kokemusta koirista. Mies oli kuitenkin kertonut sen olevan kiltti ja tottelevainen yksilö, joten uskalsin tehdä lähempää tuttavuutta. Tullessamme takaisin sivutielle, jossa olin miehen viimeksi nähnyt, ei häntä enää löytynyt. Oli kai painellut metsään koiran perässä. Onnekseni koiran emäntä oli hälytetty apuun ja tuli pian paikalle omaansa noutamaan. Hieman jäi harmittamaan, etten enää tavoittanut tätä mukavaa miestä, koska olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä ja helpotuksensa koiran löydyttyä. Ehkäpä tiemme kohtaavat vielä.

Matka jatkui. Jonkin ajan päästä tulin taas tienristeykseen ja emmin, lähtisinkö katsastamaan kyseistä tietä vai olisiko siellä taas umpikuja vastassa. Silloin olin näkevinäni lemmikkikanin pomppivan läheiseen ojaan ja lähdin tarkistamaan asiaa. Josko taas jonkun lemmikki olisi karannut ja kaipaisi pelastusta? Jonkin aikaa ihmeteltyäni tulin siihen tulokseen, että se saattoikin olla kissa ja ajattelin jatkaa matkaa. En päässyt liikkeelle, kun lähitalon mummo tuli ihmettelemään, mitä oikein etsin hänen pihamaaltaan. Selitin jotain sekavaa kanista tai kissasta, mutta en usko hänen täysin ymmärtäneen, mitä ajoin takaa. Tajusin sentään kysyä pohtimastani tiestä ja hän neuvoikin minulle hyvän reitin, jota pitkin pääsisin kiertämään peltojen viertä/metsän poikki isolle tiellä ja takaisin kotiin. Jatkoin siis taas matkaa ja vielä kertaalleen neuvoa kysyttyäni (jo neljäs kontaktinotto paikallisiin tällä lenkillä!) löysin mummon tarkoittaman kiertotien. Sitä pitkin tulikin lenkkeiltyä useaan otteeseen – molempiin suuntiin – kunnes tiet pehmenivät sateiden myötä siinä määrin, että tulevat lenkit on jätettävä kevääseen. Pakko vielä mainita että näin (tai kiinnitin huomiota) lenkin aikana myös ennätysmäärän eläimiä – peura, koira, kani/kissa, orava ja pari hevosta.

Miksi halusin kirjoittaa tästä nyt, monta viikkoa tapahtuneen jälkeen? No, eilen vaunulenkillä ohitseni pyöräili vanhempi naishenkilö, joka tervehti iloisesti ja pysähtyi juttelemaan. Pääni löi aluksi tyhjää, mutta puheen perusteella päättelin hänet samaksi mummeliksi, joka neuvoi minulle kiertotien. Tämä uudelleenkohtaaminen oli päivää piristävä hetki. Se sai myös miettimään: miksi on niin vaikeaa jutella tuntemattomien kanssa ja miksi sitä tapahtuu niin harvoin? Ehkä se on suomalaisessa kulttuurissa sisään kirjoitettuna, ettei turhia jutella etenkään jos ei tunneta. Tai sitten olen itse vain tavallista ujompi ottamaan kontaktia tuntemattomiin ihmisiin, joita en välttämättä tule enää tapaamaan. Joka tapauksessa nämä pienet kohtaamiset tuovat hyvää mieltä ja energiaa päivään. Jatkossakin siis silmät ja korvat auki ja mieli avoinna uusiin kohtaamisiin!

Huomenna voisin kirjoitella jostain herkkuruuasta, jota on tullut viikonlopun aikana tehtyä! (Tasan kuukausi jouluaattoon!)