Miehenalku +5 kk

Jos blogi otsikoidaan "Vauvaperheen arkea gluteenittomassa rintamamiestalossa", niin on ehdottomasti omistettava muutama postaus tuolle ensimmäiselle sanalle - vauva. Meidän vauva... <3

Viime viikolla rakas pikkumiehemme täytti 5 kuukautta! Kuukausipäivän tienoille osui myös viisikuukautisneuvola, jossa saimme päivitettyä tietoa Miehenalun strategisista mitoista. Poika on venähtänyt jo yli 68 sentin mittaan ja painoa tuohon hoikkaan varteen on tarttunut yli 7 kiloa. Nyt kun saisi hetken pidellä sitä lähes 20 cm lyhyempää ja 4 kg kevyempää vauvaa, jonka toimme kotiin viisi kuukautta sitten. Mahtaisi tuntua tuo ukkeli lähes jättiläiseltä!

Kyllähän se elämä aikalailla muuttui, kun vauvan toimme kotiin. Raskausaika meni hujauksessa ja vältyin suuremmilta pahoinvoinneilta. Miehenalku tuli maailmaan viikkoa ennen laskettua aikaansa ja hieman dramaattisin kääntein, mutta terveenä ja hyvin voivana. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Äidin rooli tuli minulle luonnostaan ja vauvan hoitaminen on sujunut alusta alkaen lähes rutiininomaisesti. Kuitenkin aina välillä  mietin, että onko tämä kaikki oikeasti todellista - vauva, äitinä oleminen, ihana Mies, oma talo.. Mutta on se! Joskus haaveistakin tulee totta.

Vaikka kaikki menisi miten luonnostaan, löytävät nuoret vanhemmat stressattavaa. Vauva nukkuu kovin hiljaa, hengittääkö hän vielä? Taas nukutaan, nukkuuko vauvamme liikaa? Miksi hän ei nuku päiväunia, saakohan tarpeeksi unta? Miksi unipätkät ovat välillä niin lyhyitä, ettei edes salille ehdi? Kuinka usein pitäisi syödä ja riittääkö maito? Nouseeko paino tarpeeksi? Miksei hän jo hymyile? Miksei naurua kuulu? Kuinka pitkään pitäisi osata pitää päätä koholla? Miksi hän lakkasi jokeltamasta ja kiljahtelee sen sijaan harvakseltaan? Kääntymään opittiin itsenäisyyspäivänä (jee!), mutta taantuiko hän, kun ei enää muutamaa päivää myöhemmin muistakaan miten homma meni? Miksei tutti pysy suussa eivätkä lelut käsissä? Miksi pää kääntyy vain toiseen suuntaan hoitopöydällä ollessa? Miksei vauvauinnista tule mitään, vaikka on nukuttu hyvin ja syötykin juuri ennen? Näitähän riittää...

Ja sama kysymystulva jatkuu.. Mikä vaippamerkki on paras ja mitä kokoa pitäisi tämän kokoiselle ostaa? Mikä on koliikkituttipullo ja auttaako se? Pitääkö joka syötön jälkeen röyhtäyttää, ja kauanko pitää jaksaa yrittää, jos ilmaa ei vain tule ulos? Kuinka usein vauvan vatsan pitäisi toimia ja miten auttaa ummetusta? Kuinka usein tuttipullot pitäisi keittää ja koituuko harmia, jos ei vain ehdi tai muista sitä suositusten mukaisesti hoitaa? Kuinka paljon vauvalle pitäisi pukea päälle - sisällä, ulkona? Minkä kokoisia vaatteita milloinkin käytetään, ja voiko tämän bodyn jo laskea liian pieneksi? Mitä pukea yöksi päälle? Mitä on sammas ja miten sitä hoidetaan? Tuleeko vauvallemme jo hampaita, vai johtuuko kuolaaminen ja nyrkkien järsiminen jostain muusta? Joko voimme aloittaa soseiden maistelun, kuinka paljon ja miten usein? Miten saada vauva syömään, jos alkulusikallisten jälkeen tulee kiukku, mutta nälkä olisi? Mikä vauvan valmisruoka on paras ja miten tehdä vauvalle ruokia itse? Millainen syöttötuoli olisi paras ja milloin istumisharjoitukset voi aloittaa? Mikä on paras tapa saada vauvan kynnet leikattua? Lista jatkuisi kai loputtomiin ja lisää kysymyksiä tulee joka viikko, ellei lähes päivittäin.

Vielä puoli vuotta sitten moni näistä asioista oli meille täysin vieraita, emmekä osanneet niitä edes kysyä. Nyt sitä tuntee itsensä varsinaiseksi asiantuntijaksi - ainakin oman lapsensa osalta. Tässä asiassa jos jossain, kokemus opettaa. Ja kokemus tuo varmuutta, joten jokaista pikkuasiaa ei tarvitse stressata vaan luonto hoitaa. Lisäksi on aina valmis internet, jonka hakukoneisiin voi syöttää askarruttavat kysymykset ja hop - heti löytyy vastaava keskustelu joltain vauva-aiheiselta sivustolta, jossa muut kokeneet jakavat viisauttaan. Joskus voi löytää jopa virallisempia sivuja, joissa on asiantuntijoiden kirjoittamaa ohjeistusta.

Sukulaiset ja tutut arvuuttelevat kilvan, keneen Miehenalku on tullut piirteissään - äitiin vai isiin. Aluksi hän näytti lähinnä omalta ihanalta itseltään, sitten löysin hänestä omia piirteitäni ja nyt olen alkanut näkemään hänessä selvästi isäänsä. Hartain toiveeni on, että ainakin luonnonkiharat hiukset periytyvät meiltä molemmilta. Siinä on sitten tädeillä ja mummoilla ihastelemista, ja pojalla itsellään aikanaan kauhistelemista. Oli miten oli, parempaa ja ihanampaa poikaa emme olisi voineet saada!